Nyt tulee jonkinlainen treeni postaus, ihan vain kooste muodossa, sillä en muista mitä yksitäisinä päivinä olen tehnyt.
Esteillä ollaan edetty hyvää vauhtia, ja käyty kisoissa, Evitskogissa ja Laakspohjassa. Sekä sitten tallin harkka estekisoissa ja nytten vielä 25.05.2016 niin mennään Gumbölen 1-tason kisoihin. Ollaan hypätty nyt aina 40cm ja 60cm, mutta nyt meen tallin kisoissa vain ristikko luokan, koska on ollu niin kuuma sää ja se ei olisi Larelle reilua hypätä kahta luokkaa helteessä. Valmennuksissa on mennyt hyvin ja ollaan hypätty omaa eenkaa eli 80cm ei ratana, mutta sillä tavalla että yksi este on ollut 80cm. Voin yrittää tehdä jossain vaiheessa uuden kooste videon este treeneistä, mutta nyt ei ole ollut aikaa, joten saatte tyytyä vanhaan videoon.
Koulussa en ole kisannut, enkä varmaan kisaakaan vähään aikaan. Pitää nyt katsoa ajan kanssa, ja valmennuksissa en ole käynyt. Mutta Lare on ollut välillä hyvä ja välillä todella jäykkä, mutta joka kerta jossain askelajissa on tullut jonkinlainen ahaa elämys. Eniten niitä on tullut nyt laukassa, kun sen on saanut laukkaamaan eteen ja samalla taipumaan. Ollaan myös tehty todella paljon laukassa ympyrän koon vaihtelua, ja pienimmät ympyrät ovat olleet todella pieniä ja laukka on silti pyörinyt josta olen todella iloinen.
Ihan muuten elämässä menee ihan ok, talli elämän ulkopuolella siis. Koulu on nyt käyty loppuun, enään pakko käydä kaksi viikkoa ennen kun se on suoritettu. Mutta kokeita ei enään ole, ja voisi sanoa, että stressi taso on laskenut.Mutta se olisi valhe, se on vaaan pahempi kun milloinkaan ennen. That's just life, and you have to learn to live with it. On todella hyvä kuvaus siittä mitä yritän tehdä, ja mikä ei aina kyllä onnistu. Mutta onneksi mulla on hyvät kaverit jotka sitten tukee kun on tarve. Ja sitten toinen ihana karvaturpa jota saan välillä hoitaa, ja olen todella kiitollinen siittä, sillä se on semmoista turpaterapiaa mitä mä tarvitsen kaiken stressin keskellä.
Kaikki postauksen kuvat (c) elämääkin ihanempi talli kaveri <3
I don't know anymore, what should I do. What is right? What is wrong? Where am I? I don't know anymore, I'm lost. I don't know where to go, or what to decide. Everything seems so wrong, I don't want to decide, but I have to someday, but I'm not ready and I don't want to decide.
I would have to decide, what I actually want to do. Where does my equestrian career go, do I just want a friend, or do I want to win. What if I want both? I want a friend, and I want to win. I want to win really bad, I want to succeed and become the best, be on the top. Be number one on the world rankings. That is my dream, that is what I want with life, but I'll never get there, I will never get it. Because I also want a friend who I can talk to, a friend who doesn't talk back. A friend who I can trust, and do fun things, and know that I don't have to worry.
I need a friend someone who I can look in the eyes and know in what mood he is on that specific day. A friend who knows when I need help, when I need to be calibrated after a bad day. A friend I don't need to talk to, to let him know how I feel. He will know what to do on which day to make me smile, and make my day. Make me happy and make me feel normal again.
I want someone who will help me to the top, someone who will be mine. The one that will bring a smile to my face after we have won something together. Someone who will bring a smile to my face after every training, because I know that we have taken a step forward. Someone who I can build myself, and be proud of the end result. So that I don't want to hide them, but show them to the world. Show them what I have done, and prove them that I can do something, and not constantly live in fear of failing and being laughed at by everyone else.
Kesä tuli ja meni. Nyt ollaan jo puolessa välissä talvea, ja toivon itse että se loppuis pian. Kaikkea kerekesi tapahtua, pääsin ripille kävin taas Riilahdessa ja merellä. Vietin paljon aikaa tallilla Laren ja kavereiten kanssa. Sitä kaikkea ihanaa on niin kova ikävä, mutta kesä tulee taas pian takiasin. Tässä sitten pläjäys kuvia.
Pitkään mietin että voinko avautua blogissa joistain Lareen liityvistä asiosta, jonka takia myös postauksia on ollu huomattavasti vähäemmän, kun ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ei ole kyllä vieläkään, sillä on niin pimeää kun pääsen tallille etten saa kuvia, ja ei meidän tuupailut ja lyllerykset oli kirjoitelun arvoisia. Yritän saada jonkun kuvaamaan meidän seuraavan estevalmennuksen josta sitten kirjoitan postuaksen.
(c) Ronya Sane
(c) Ronya Sane
Sen jälkeen kun Lare tuli laitumelta niin sille tuli ripuli, se oli ihan okei laitumella. Joten oletetiin että se vain reagoi siihen, että ruoho vaihtui heinään. Se ripuli vain jatkui, joulukuussa sitten keskusteltiin sittä isoäitini kanssa joka on ollut eläinlääkäri, joka sitten otti yhteyttä vanhaan työ kaveriinsa Viikissä, jonne sitten viikon sen jälkeen lähdettiin. Oltiin syötetty suuria määriä psylliumia eläinlääkärin ohjeiden mukaan, mutta mikään ei tuntunut auttava.
Vikkissä, he ottivat kaikki mahdolliset verikokeet, ja ne oli täysin normaalit, hiekkakuva vatsasta myös. Hiekkaa oli vähän muttei pitänyt vaikuttaa niin agresiivisesti, ainoa mitä ei tehty oli tähystys, koska se oli niin riskaapelia. Ohjeeksi saatiin syötää mahahaava lääkettä 10 päivää ja katsoa autaakko se yhtään. Ei tehonnut ollenkaan, jonka jälkeen luetiin sairaskertomus ja eläinlääkärin ohjeet uudestaa. Sen jäkeen keskustelimme tallilaistemme kanssa joilla oli saman tapaisia ongelmia. Huokaisin helpotuksesta, kun äitini sanoi että kaikki tämä varmaan johtuu siittä että Lare ei saa tarpeeksi kuitua. Samana päivänä käytiin sitten ostamassa AlfAlfa Oil:ia, jota me nyt syötetään väkirehuna, vanhan väkirehun rinnalla. Lare saa myös nykyään aina ennen liikutustaa ruokaa jotta se ei lähde liikumaan tyhjällä vatsalla. Ilta heinät laitetaan slow feed verkkoon, jotta se hidastaa syömistä ja lyhentää ruokinta väliä. Nyt tuntuu siltä että mennään parempaann suuntaan, peukut pystyssä että tämä toimii eikä tarvitsisi klinikalle vähään aikaan mennä.
I've been thinking, I've been thinking for a while now. I don't know what to do anymore, I'm just lost. I can't ask for help, or I can but then I'm too scared to tell anyone that I would need to talk. I can barely stay awake, my eyes feel like closing, but I force them to stay open. I don't know what I want in life anymore.
A few weeks ago I was still determined what I would do in life, but not anymore. I wanted to work hard enough to reach my goal. Now I'm giving up, I set my bar too high. I don't know how to pace myself at all, I just wanted my biggest dream to come true. I don't think it will anymore, I push myself, I push myself too hard. I see no limits the only thing I see is my goal, the only thing I saw was my goal.
Now I have nothing anymore, I'm just a big mess trying to sort everything out. Still in the back of my mind, the thing that keeps me going is my goal. I know what I want and I know how bad I want it. I want to be the youngest rider to win Olympic gold. I want it so bad, it's the one thing that keeps me up all night.
Every time I think of it I want it even more. I want to prove everyone who has ever doubted me wrong I want to show the whole world what I'm made of. I want to show everyone that I'm strong, not weak. I want to show them that I can and that I will. I just want to show them that I might be weak, but I can still work hard to get where I want. That's what I thought, that's what I wanted to do. But know I don't know what I want to do anymore, I can't show anyone how wrong they were. There is nothing that I can show them because I GIVE UP.
Nyt on ollut taas pitkän aikaa taukoa, ja nyt en sitä enään yhtään pahoittele. Sillä olen vain tarvinnut aikaa itselleni, jota nykyään enään harvoin saan. Pidin viikkon tallli vapaan vähän aikaa sitten ja saavuin 4 päivä takaisin kotiin joulu lomalta. Yritän nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada elämän takaisin raiteilleen, mutta se on vain aika vaikeaa. Katsotaan nyt miten tämä sitten toimii, Laresta ei ole paljoa kirjoitettavaa. Myöhemmin, sitten kun jaksasn niin kirjoitan postauksen tallimme mestaruuksista, joihin osallistuimme Laren kanssa.
Nyt on ollut todella hiljaista ja todella pitkään, siihen on ihan syy. Mulla ei vaan ole yksin kertaisesti ollut aikaa. Viimeinen vuosi koulussa pitää panostaa, ei saa antaa asioiden lipsua. Pitäisi miettiä minne menee, mitä haluaa tehdä. Paljon päätöksiä itse tiedän jotenkin, minne menen ja miten sinne pääsen, mutta kun se ei aina muille kelpaa. Ja kaiken tämän päälle pitäisi vielä ehtiä bloggata, tehdä läksyt, hoitaa hevonen, lukea kokeisiin ja kaikkein tärkeimpänä niin nukkua.
Ensinäkin en ole itse nukkunut kunnolla sen jälkeen kun saimme meidän ensimmäisen projektin tehtäväksi. Sen jälkeen niitä on vain tullut lisää ja lisää. Joka kerta kun yksi on saatu valmiiksi ja palautettua, niin pitää jo aloittaa seuraava. Eihän tätä hommaa voi kukaan jaksaa, vaikeata tämä on, kun valvoo yöllä tekemäsä kaikkia koulu tehtäviä, koska hevonen ja koulu vie kaiken ajan päivällä. Joku voi sanoa että nukkuminen on tärkein, mutta minä sanon toisin. Mä selviän ihan hyvin puolen tunnin yö unilla seuraavan päivän kokonaan, tietäen vaan sen faktan että kaikki asiat on tullu tehtyä.
(c) Ronya
Sitten taas koulun suhteen, ylä asteen jälkeen en opintojani jatka. Tietenkin voisin hakea Omniaan ja sitä kautta sitten oppisopimuksella jonnekin. Se on yksi vaihto ehto, mutta en lukioon mene kaikki tämä on vaan niin vaikeaa jo nyt. En mä vaan tätä enään jaksa, ei vaan kaikki koulu tehtävät, vaan myös ne ihmiset. Mulla on vaan mennyt mitta niin täyteen ihmisistä ja siittä kuinka kaikilla on semmoinen mielikuva kaikesta että ilman lukiota ei elämässä selviä. Se ei ole totta, ei aina tarvitse opiskella, voi ihan hyvin hankkia töitä, tai ihan vaan mennä oppisopimuksella. EI kaikki opiskele enään yläasteen jälkeen, jotkut voivat ottaa pari vuotta taukoa jonka jälkeen sitten taas jatkaa jos on vain tarpeeksi energiaa ja jos ei muut suunitelmat toimi elämässä. Kyllä aikuisena pääsee aikuis lukioon.
Sitten muuhun elämään ei vain tulevaisuuteen, vaikka sitä pitää miettiä ja pitää tehdä päätöksiä ja toivoa että joskus tekisi edes jotenkin oikean päätöksen. Ainan niin ei kummiskaan mene, joskus tekee vääriä päätöksiä, ja voin itse suoraan sanoa että olen itse monta huonoa päätöstä tehnyt joita sitten nyt vähän viisaampana kadun. Mutta muuten elämässä on parhailaan alamäkeä, kaikkea sattuu ja tapahtuu ja elämä vaan potkii päähän. Aina kun oletan että kaikki menisi nyt edes vähän aikaa hyvin niin seuraavassa sekunnissa on taas jotain jonka takia kaikki menee pilalle. Joka päivä kun olen ollut tallilla ratsastamassa niin sen jälkeen olen aina lopettanut siihen että itken. En vaan tiedä enään mikä mua vaivaa, kotona illalla yksin ku sängyssä makaan niin en tee muuta kuin itke. Mikään ei mene enään nappiin kaikki vaan menee pilalle kokoajan.
En vaan enään tiedä mitä mun pitäis tehdä. Kaikki on aina väärin mikään ei koskaan onnistu. Tai jos mun mielestä onnistuu niin muut vaan lannistaa ja sanoo jotain. Ei tätä mitenkään voi enään jaksaa, en malta odottaa että pääsen täältä pois. Voin nyt sanoa että olen iloinen että tää on viimeinen vuosi pakko koulua, mutta samalla se on surullista. Mulla on ollut sen verran vaikeita aikoja, että on sitten tullut tutustuttua muihin ihmisiin. En siis puhu luokkalaisistani tai rinnakais luokkalaisita, vaan kaikista muista. Miedän koulussa on niin monta ihanaa opettajaa ja nuorempaa oppilasta jotka oikeasti välittää. Ainoa ongelma minulla on että en luota, mä en vaan luota kaikkiin noin vain. Siinä menee aikaa ja sitä aikaa voi oikeasti mennä todella paljon.
Yritän kai sanoa jotenkin, että vaikka meidän koulu on aivan ihana paikka ja tykkään jotenkin täällä olla, niin en luota kaikkiin joka sitten taas vaikeuttaa kaikkea. Ei kaikkiin voi luottaa, mutta kyllä ihmisiin joiden kanssa joutuu joka päivä tehdä töitä niin pitäsis pystyä luottamaan. Se ei ole kenekään vika ja ainoa joka voi sen asian muuttaa niin olen minä itse. Voin tähän nyt todeta , että on todella monta ala aste oppilasta jotka tietävät mun nimen ja puhuu mulle ja yrittää piristää kaiken osaamisensa avulla. Se on vain niin suloista, mutta joskus siinä menee hermo, ei sitä kukaan joka päivä jaksa.
Sitten taas uuteen asiaan, kaikki ei aina mene hyvin niinkuin olen todennut todella monta kertaa tässä postauksessa. Siinä se kaikki ei aina mene hyvin ja aina ei vaan jaksa olla ihmisten kanssa ja joskus pinna plaa tai sitten on niin "huono" olo ettei vaan voi kenellekään mennä puhumaan. Silloin se on vain helpointa sanoa että on kunnossa. Se kun ei minun suhteen ole niin simppeliä, en ole simppeli ihminen (sen näkee tästä hyvin sekavasta postauksesta). Kun en halua olla yksin ja haluan puhua jollekkin, menen pois piiloon jotta minua ei löydettäisi. En tiedä mitä sillä haluan, en halua että kukaan minua etsii, mutta en myöskään halua että kukaan ei minua auttaisi. Ja sitten jos istun näkyvillä jossain nurkassa niin haluan olla yksin, en halua puhua enkä kuunella kenekään ongelmia. Haluan vain istua ja miettiä. Eihän tossa miten mun aivot toimii niin ole yhtään mitään järkeä, se on vaan todella tyhmää.
En tiedä onko vika minussa vai kaikissa ihmisissä ympärilläni, varmaan minussa. Kaikki mitä minun ympärillä' menee pieleen, mikään ei koskaan toimi. Voin sanoa päivä toisensa jälkeen, että olen kunnossa vaikka se ei ole totta. En vaan ymmärrä enään, ei kukaan voisi muuta kuulla minun sanovan, ja jos sitten en sano mitään niin jotkut vain oletavat että en vain kuullut. Toiset todella harvat ihmiset oikeasti pysähtyvät ja katsovat että olenko kunnossa, aika usein en ole. En sitä kummiskaan kenellekään ääneen sano. Ei muiden aina tarvitse tietää olenko kunnossa vai en. Voin nyt vaan suoraan sanoa että 60% ajasta jolloin sanon että ole kunnosa en ole.
Siinä sitten kunnolla tekstiä. Ehkä ensi kerralla kuulumis postaus??
